Toukasta perhoseksi
Perhonen liihottelee niityn yläpuolella tehden kauniita kaarroksia ilmassa ennen laskeutumistaan valitsemalleen kukalle. Perhosen siipien uskomattoman tarkat ja monimutkaiset kuviot häikäisevät kauneudellaan aamuauringon osuessa niihin säteillään. Perhonen valitsee suuren korkeaksi kasvaneen liljan laskeutumispaikakseen. Perhoskuningatar tuntee arvonsa. Mutta perhosen matka kuningattareksi ei ole ollut helppo. Ei se aina ole ollut se, mitä se on nyt. Kuningatar muistaa joka hetken tarinastaan.
Toukka tuntee olonsa kömpelöksi. Matkanteko on hidasta, ja uhkaavia vaaroja on alati ympärillä. Lehdellä levähtäessään se katselee ympärillään pörräileviä kärpäsiä ja kimalaisia, ja haaveilee lentämisestä. Mutta toukka tietää, ettei se pysty siihen. Sillä ei ole siipiä. Jostain voimaa saaden toukka kuitenkin jatkaa matkaansa. Päivät seuraavat toisiaan samanlaisina; pökerryttävän puuduttavina. Tulee eräs tuulinen päivä. Sade vihmoo suurina ja kovina maahan iskeytyvinä pisaroina. Lehti, jolla toukka taivaltaa, muuttuu liukkaaksi. Sen viimeisen tuulenpuuskan riuhtaistessa, toukan ote lipeää. Se tippuu lehdeltään maahan mätkähtäen. Toukka makaa pitkässä ruohikossa pitkän aikaa surren kurjaa kohtaloaan. Seuraavana aamuna auringonsäteet kuitenkin saavat toukan vaistot taas heräämään. Nyt on surtu ja levätty tarpeeksi. Uudelleen se lähtee kipuamaan aurinkoisempia lehtiä kohden. Hitaasti, mutta sisäisen äänen ohjatessa sitä oikeaan suuntaan. Toukka pysähtyy suurelle lehdelle kerääntyneen vesilammikon ääreen. Siinä se katselee kuvajaistaan pää keikkuen. Yhtäkkiä toukka näkee kuvajaisessaan häivähtävän siivet selkänsä takana. Kuvajainen häilyy, mutta siivet ne ovat! Ja upean värikkäät kuin kuningattarella. Kuvajainen häipyy, mutta toukka muistaa sen pitkään. Voisinko minä olla tuo? Onko minulla siivet? Unelmat mielessään ja sydän jännityksestä pakahtumaisillaan, toukan eteneminen on kepeää. Kepeämpää kuin koskaan. Tuntuu kuin suuri valo olisi täyttänyt koko sen olemuksen. Elämä tuntuu ihmeelliseltä ja maagiselta. Tuntuu kuin kaikki toiveet voisivat toteutua. Mutta sitten tumma varjo alkaa lähestyä taivaalta. Varjo kiertelee ja kaartelee toukan yläpuolella uhkaavasti. Vaanien. Paniikki iskee, ja toukka yrittää pakoon. Se räpyttää siipiään, mutta ei siellä selän päällä mitään ole. Toukka ei pääse lentoon. Musta nokka jo lähestyy sitä ahnaana ja valmiina nappaamaan. Toukka käpertyy pieneksi palloksi. Pakoon ei pääse. Se ei voi muuta kuin antautua lehdelle makaamaan. Se odottaa. Pelkää ja odottaa. Uhmakkaana odottaa. Mutta se saa odottaa. Mitään ei tapahdu. Varjo hälvenee kauemmaksi. Pian sitä ei näy enää ollenkaan.
Toukka on väsynyt, niin väsynyt. Se vain makaa paikoillaan päiväkausia. Kotelo alkaa kasvaa sen ympärille. Suojamuuri. Toukka ei jaksa tehdä mitään muuta kuin maata paikoillaan antaen lehtikehdon huojuttaa sitä tuulessa. Kotelo sen ympärillä muuttuu paksuksi ja tiheäksi. Maailma pimentyy toukan ympärillä. Ja toukka lepää. Pitkän ajan kuluttua se uskaltautuu ajattelemaan tapahtunutta. Pahimmalla pelkonsa hetkellä ei ollutkaan tapahtunut sitä pahinta. Antautuessaan täysin lehden kannateltavaksi, varjo olikin häipynyt. Ja mikä oli se sydämen sopukoihin tallentunut kuvajainen siivistä? Toukkaa askarruttaa. Tässähän minä edelleen olen elävänä. Miksi minä piilottelen täällä kotilossa? Mitä minä pelkään? Voisiko minulla olla siivet? Yhtäkkiä toukan mieleen nousee muistikuva jostain ammoisilta ajoilta. Se näkee sielunsa silmin ympärillään kuvankauniita perhosia. Miten ne tuntuvat niin tutuilta? Toukka muistaa monta kuulemaansa tarinaa perhosista, kuningattarista. Ajatukset uuvuttavat ja toukka taas nukahtaa. Mutta joka päivä nuo muistot ja kuvajaiset palaavat. Tunne kasvaa toukan ytimessä. Toukka alkaa tuntea muutoksia itsessään, mutta kaikki on häilyväistä. Kotilossa on pimeää eikä toukka näe mitään. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen eräänä aamuna valonsäde osuu kotiloon erityisen voimakkaana. Kutsuvana. Rohkaisevana. Kauniina. Toukka ojentelee itseään, ja kuori sen ympärillä rapsahtaa halki. Mitä nyt? En ole vielä valmis maailmaan! Toukka yrittää vetäytyä pimentoon, mutta samalla se ei malta olla katsomatta ympärilleen. Niin kaunista! Aivan uskomattoman kaunista! Toukka ponnahtaa ylös, ja sen siivet lehahtavat auki. Toukka tuijottaa epäuskoisena. Siivet! Miten upeat siivet sillä onkaan selässään. Perhosen siivet. Toukka ei uskalla liikkua. Uusi olemus tuntuu ihan oudolta ja kihelmöivän ihanan pelottavalta. Toukka ottaa muutaman haparoivan pyrähdyksen, mutta asettautuu pian takaisin lehdelle, jossa kotilon kuoren repaleet vielä lepattavat kevyessä tuulessa. Toukka päättää vielä hetken katsella. Ihan rauhassa. Mutta kauempana siintävä kukkaniitty lähettää jo kutsuaan. Toukka tietää, että sen on aika ottaa paikkansa kuningatarten joukossa.
♥︎ Marjut Tuulia Numminen
